23092007

Elämä on kyl paska. Musakaveri Turusta soitti tänään pitkän puhelun, puoltoista tuntia. Elämä on niin väärin. Ei se itkenyt puhelimessa, mutta sen puhetulva :( Ja mä en osannut sanoa mitään, vaikka mulla olikin kokemusta asiasta. Edes hiukan, edes hiukkasen eri tavoin. Mutta kun ei. Annoin hänen vaan puhua, puhua, puhua. Ja uskon, että se auttaa. Elämä on NIIIIN epäreilu.

Mitäkö tapahtui? Leikkauskomplikaatiot olivat vieneet mennessään poikaystävän. Ja mitä voi sanoa? Yrittää tukea. Yrittää auttaa. Olla läsnä ja kuunnella kun toinen puhuu. Ja mulla on niin paha olo siitä, että en mä käsitä. En vaan voi käsittää, että kun toiselle. Omalla kohdalla se on vaan niin... erilaista. Ja mä en oo sitä tyyppiä joka puhuisi. Koska mun asiat ei muille kuulu, eikä varsinkaan tunteita ole olemassa. En tiedä missä vaiheessa meidän lapsuuden perheessä tunteet kiellettiin.

Mä oon kaks yötä putkeen kattonu Walk the Linea. Ette kyl tiedä miksi. Ja mitä. Oon ihan ulkona jo.

Edit:
Mä oon aatellu että voisin muuttaa. Mutta muahan ei tarvita missään. Ja jos saisi gradun kasaan, niin sitten voisi taas miettiä. Ja jos olisi työtön, niin soittaisi sitten vaikka pianoa päivät pitkät. Sulkeutuisi asuntoon ja erakoituisi ja dementoituisi alle kolmekymppisenä. Ja mä oon ainut kaveripiiristä joka ei käy terapiassa. Eikä oo suljettuna Hesperiaan.