ootte kyllä maailman parhaita äänestäjiä

viittaan pari bloggausta sitten kirjoittamaani graduahistukseen... lisää mielipiteitä kaivataan. niin ja nimelläkin saa äänestää, niin tiedän ketä kiitän sitten kutsulla raitiovaunuajelulle kunhan valmistun.

mutta mietin tässä että käyttäätyköhän muut ihmiset joskus samoin kuin itse. minä saatan tuijottaa asioita: kuvia, ikkunaa, seinää, kattoa, ihmisiä (jos eivät huomaa), sähköpostin inboxia, messengerin ruutua, skyperuutua ihan kuin odottaisin jotain tapahtuvaksi, vaikka tiedän ettei niin käy.

ja miten paljon mustakin voi lukea läpi kun kirjoitan. toisaalta, ettepä koskaan tule tietämään kaikkea. joo, mulla on ruskea silmät, mutta mitäpä ajattelen niiden takana.

katselin, että olen blogannut yli 40 kertaa kuukauden aikana. ehkä vähän liikaa, jos ottaa huomioon, että huhtikuussa bloggasin kerran. saisitte pistää jauhot suuhun.

i've always wanted to eat glass with you again...

...but i never knew how to talk without walls dropping...

musta jotenkin tuntuu, että ärsytän ihmisiä tai silleen niinkuin mikä olisi hyvä sana... että ihmisiä ahdistaa mun henkinen läsnäolo. oonko mä jotenkin pelottava ihminen?

täällä soi interpol vähän niinkuin leif erikson vaihteeksi, mua väsyttää ja mä voisin kaatua sänkyyn, mutta kun pitäis laittaa uudet lakanat. helpommalla pääsis kun nukkuis teltassa makuupussissa.

korviin painaa noi korvikset. poskeen painaa joku painajainen. mut miten sais ihmiset tajuamaan asioita. tai ehkä ne tajuaa, muttei itse. keskimääräisen ok päivä, jotain puuttuu. en tehnyt mitään järkevää, jos ei lasketa raitiovaunuajelua jolla yritin selvittää päätäni. ajoin töölöstä ensin kauppatorille, sieltä eiran kautta punavuoreen. jäin pois iso-roballa ja kävin stupidossa. kävelin kotiin fredaa pitkin. aika pitkä aika tuolle matkalle, eikä aivot selvinneet vieläkään. kotona siivoilin, imuroin jopa, vaikka siitä nyt ei seuraa mitään hyvää, kun se huutaa.

olen ihan varma, ettei uni tule tänä yönä helpolla. no onneks tässä on näitä miehiä: paul "pipo" banks, matthew bellamy, ryan adams, jón Þór "jónsi" birgisson, nick cave, cedric bixler zavala, maynard james keenan, renārs kaupers.

ja seuraavat kappaleet vaikka: leif erikson (pioneer to the falls), knights of cydonia (thoughts of a dying atheist), rescue blues (when the stars go blue), untitled 5 (myrkur), song of joy (15 ft of pure white snow), miranda that ghost just isn't holy anymore (roulette dares), judith (thinking of you), rudens (krisjanis suns).

i am a quite giving hints to people. like one girl said couple days ago (as an analyze about me, elise): i am just a small shy girl who wants people to read my thouhts without telling anyone.

Milloin haikarat palaavat?

Haikarat kai palasivat jo Latviaan, löysin seuraavan tekstin siivotessani tiistaina. Kävin läpi kaappeja, ja huh kun säikähdin.

kun työntäytteisiä hevosmiesvuosia lasketaan
kun tammet alkavat taas vihertää vuosien jälkeen usvassa
kun on taas latoja lempijöille
kun katuvalot sammutetaan talven jäljiltä

ensin meidän täytyy
odottaa lumen menoa
odottaa lakanalle painautuvaa
olla hiljaa ja juoda kaksi lasia viiniä odottaessa

kun palaat, tuo mukanasi:
lehdet puihin, sammakonpojat puroihin
hymy lasten kasvoille, raitiovaunut, jotka pysyvät aikataulussaan
ja pitkäjalkaiset kattojen asukit
tuo ne, ilman ei tule kevättä.

Tämä oli kerran Raina Bulvarin ja Kr.Baronaielan kulmassa ajatusten virtaa. Minulle tuli dejavu tuosta hetkestä eilen. Ja sitten tajusin, että tuo on ehkä nyt. Tuona päivänä satoin paljon lunta, oli ehkä marraskuu, tai joulukuu, koska olimme juuri olleet kenttätyömatkalla Mednevassa, Latgalessa, itäisessä-Latviassa. Sinä iltana ajoimme Ludzan ohi autolla. Istuin etupenkillä sen pojan vieressä, jonka nimeä en muista. Tienreunassa meni hevoskärry, jota käytetään yhä Latgalessa traktorin tilalla, yksinäinen 80-luvulla pelastettu kulttuuritammi (80-luvulla Latviassa oli vapausliike, joka vapautti ja kunnosti vanhoja tammipuita ja piti niitä latvialaisen itsenäisyyden symboleina..) kiertyi usvaan. Katuvalo loisti pimeässä illassa ja niin, siellä oli latoja. Satoja koko sen matkan varrella. Yhden kulmalle pysähdyimme juomaan termoskahvia. Mutta minulle tuli kova ikävä kevättä ja kesää ja se oli varmasti ennen joulua, koska ketään ei ollut. Raitiovaunut alkoivat kulkea aikatauluissaan ehkä sittemmin, ja haikaroita en näe tänä kesänä. Ensimmäinen kesä, jos niin ei käy vuoden 2003 jälkeen. Sammakonpoikia näimme juhannuksena Laurin mökillä. Kaikki muu on hyvin.

Mitä tästä jää käteen. Noh, mulla on julmettu ikävä... Latviaa. Bloggaan vielä töistä tänään toiste. Huomenna on aikaa sadannelle. Sitten paljastelen itsestäni jotain, mitä ette vielä tienneet.