Milloin haikarat palaavat?

Haikarat kai palasivat jo Latviaan, löysin seuraavan tekstin siivotessani tiistaina. Kävin läpi kaappeja, ja huh kun säikähdin.

kun työntäytteisiä hevosmiesvuosia lasketaan
kun tammet alkavat taas vihertää vuosien jälkeen usvassa
kun on taas latoja lempijöille
kun katuvalot sammutetaan talven jäljiltä

ensin meidän täytyy
odottaa lumen menoa
odottaa lakanalle painautuvaa
olla hiljaa ja juoda kaksi lasia viiniä odottaessa

kun palaat, tuo mukanasi:
lehdet puihin, sammakonpojat puroihin
hymy lasten kasvoille, raitiovaunut, jotka pysyvät aikataulussaan
ja pitkäjalkaiset kattojen asukit
tuo ne, ilman ei tule kevättä.

Tämä oli kerran Raina Bulvarin ja Kr.Baronaielan kulmassa ajatusten virtaa. Minulle tuli dejavu tuosta hetkestä eilen. Ja sitten tajusin, että tuo on ehkä nyt. Tuona päivänä satoin paljon lunta, oli ehkä marraskuu, tai joulukuu, koska olimme juuri olleet kenttätyömatkalla Mednevassa, Latgalessa, itäisessä-Latviassa. Sinä iltana ajoimme Ludzan ohi autolla. Istuin etupenkillä sen pojan vieressä, jonka nimeä en muista. Tienreunassa meni hevoskärry, jota käytetään yhä Latgalessa traktorin tilalla, yksinäinen 80-luvulla pelastettu kulttuuritammi (80-luvulla Latviassa oli vapausliike, joka vapautti ja kunnosti vanhoja tammipuita ja piti niitä latvialaisen itsenäisyyden symboleina..) kiertyi usvaan. Katuvalo loisti pimeässä illassa ja niin, siellä oli latoja. Satoja koko sen matkan varrella. Yhden kulmalle pysähdyimme juomaan termoskahvia. Mutta minulle tuli kova ikävä kevättä ja kesää ja se oli varmasti ennen joulua, koska ketään ei ollut. Raitiovaunut alkoivat kulkea aikatauluissaan ehkä sittemmin, ja haikaroita en näe tänä kesänä. Ensimmäinen kesä, jos niin ei käy vuoden 2003 jälkeen. Sammakonpoikia näimme juhannuksena Laurin mökillä. Kaikki muu on hyvin.

Mitä tästä jää käteen. Noh, mulla on julmettu ikävä... Latviaa. Bloggaan vielä töistä tänään toiste. Huomenna on aikaa sadannelle. Sitten paljastelen itsestäni jotain, mitä ette vielä tienneet.